30.9.2005

Asian tausta

A:n velkajärjestelyhakemus oli vuonna 1993 hylätty yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) 10 §:n 8 kohdan nojalla, koska A oli salaamalla velkajärjestelyä koskevassa hakemuksessaan yhteensä 454 401 markan suuruiset, konkurssirikokseen perustuvat velkansa erään avoimen yhtiön konkurssipesälle ja Hämeen lääninverovirastolle menetellyt vilpillisesti ja siten laiminlyönyt velkajärjestelylain 6 §:ssä säädetyn tietojenantovelvollisuuden.

A haki 3.10.2003 uudelleen velkajärjestelyä.

Vaatimukset Lahden käräjäoikeudessa

A:n velkajärjestely, jonka piiriin kuului vain tavallista velkaa, aloitettiin 10.10.2003. Selvittäjä ehdotti, että maksuohjelman kestoksi määrätään viisi vuotta selvittäjän palkkio-osuuden maksamisen vaatimalla neljällä kuukaudella pidennettynä. A vaati, että maksuohjelman kestoksi vahvistetaan kaksi vuotta.

Käräjäoikeuden päätös 2.3.2004

Käräjäoikeus totesi, että A:n velkajärjestelylle oli velkajärjestelylain 10 §:n 1 kohdassa tarkoitettu este, koska A:lla oli yritystoimintaan liittyvä, varsin suuri rikosperusteinen velka, jota hän ei ollut lyhentänyt lainkaan. Harkitessaan velkajärjestelylain 10 a §:n soveltumista A:n tapaukseen käräjäoikeus totesi A:n vapaaehtoisesti maksaneen vuodesta 1989 alkaen ulosottoon summan, joka hänen oman arvionsa mukaan oli ollut yhteensä noin 93 000 euroa. Tätä summaa ei kuitenkaan voitu pitää kovin merkittävänä velkojien kannalta, koska suurimmalta osaltaan ulosottoon menevillä varoilla oli maksettu A:n kahden lapsen elatusmaksuja. Veroviraston mukaan A ei ollut itse lainkaan lyhentänyt velkaansa, joskin häneltä oli viisi kertaa kuitattu veronpalautuksia yhteensä 1 422 euroa. Vuodesta 1989 lähtien A oli ollut kokopäiväisessä työssä saaden säännöllistä palkkaa. Maksuohjelmaehdotuksessa A:n maksuvaraksi oli todettu 415,90 euroa kuukaudessa, mikä oli selvästi enemmän kuin hän oli vuosien mittaan maksanut velkojilleen.

Yleisen maksumoraalin kannalta ei voitu pitää hyväksyttävänä sitä, että rikosperusteisen vahingonkorvauksen velallinen, joka ei ole omilla toimillaan pyrkinyt velan maksamiseen, voisi vapautua velasta vain pienen osan siitä tultua maksetuksi. Asiaa kokonaisuutena harkiten ja ottaen yhtäältä huomioon velkaantumisesta kuluneen pitkän ajan ja toisaalta sen, ettei velallinen ollut pyrkinyt velkaa maksamaan, sekä sen, että velkajärjestelyn myöntämiseen rikosperusteisen velan osalta oli suhtauduttava pidättyvästi, käräjäoikeus totesi, että velkajärjestelyn myöntäminen esteestä huolimatta ei tullut kysymykseen, koska sille ei ollut olemassa velkajärjestelylain 10 a §:ssä tarkoitettuja painavia syitä.

Mainituilla perusteilla käräjäoikeus hylkäsi A:n velkajärjestelyhakemuksen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Helinä Rehn.

Kouvolan hovioikeuden päätös 5.11.2004

A valitti hovioikeuteen ja toisti vaatimuksensa, että hänelle myönnetään velkajärjestely kahden vuoden maksuohjelmalla.

Hovioikeus totesi, että A:n velkaantumisesta ja aikaisemmin hylätystä velkajärjestelyhakemuksesta oli kulunut jo useita vuosia. Uuden velkajärjestelyhakemuksen mukaan A:n velat olivat yhteensä 752 885,56 euroa. Velka oli peräisin yksinomaan edellä mainitusta konkurssiin asetetusta yhtiöstä, jonka vastuunalainen yhtiömies A oli ollut yhdessä kahden muun henkilön kanssa. Velkajärjestelyä oli vastustanut ainoastaan verovirasto, jonka vahingonkorvaussaatava oli 74 630,03 euroa. A oli vuodesta 1989 saakka ollut saman työnantajan palveluksessa ja maksanut kuukausittain palkastaan säädetyn enimmäismäärän ulosottoon velkojensa lyhennykseksi. Ulosottoon maksettuja määriä ei voitu pitää vähäisinä. Se seikka, että suurimmalta osaltaan ulosottoon menneillä varoilla oli maksettu elatusapumaksuja ja ettei A näiden suoritusten lisäksi ollut lyhentänyt muita velkojaan, ei osoittanut, että A välttelisi velkojensa vapaaehtoista suorittamista. Velkojen suuren määrän ja niille laskettavan koron takia suoritukset eivät tosiasiassa lyhentäneet velkapääomaa. Sen vuoksi hovioikeus katsoi, että käräjäoikeuden päätöksessä todetusta esteperusteesta huolimatta velkajärjestelyn myöntämiselle oli painavia syitä. Maksuohjelman keston osalta hovioikeus totesi, että velkaantumisesta oli kulunut jo yli 15 vuotta ja että A oli ollut koko ajan töissä maksaen kuukausittain ulosottoon vähäistä suurempana pidettävän määrän. Nämä seikat puolsivat tavanomaista lyhyemmän maksuohjelman vahvistamista. Kun kuitenkin valtaosa ulosoton kautta kertyneistä suorituksista oli kohdistunut A:n kahden lapsen elatusapumaksuihin ja kun A:n maksuvarakin oli elatusapumaksutkin huomioon ottaen ilmoitettu 415,90 euroa, hovioikeus ei pitänyt pääsääntöistä viiden vuoden maksuohjelmaa velallisen olosuhteisiin nähden poikkeuksellisen raskaana.

Mainituilla perusteilla hovioikeus kumosi käräjäoikeuden päätöksen todeten, että käräjäoikeuden 10.10.2003 antama velkajärjestelyn aloittamista koskeva päätös jäi voimaan. Maksuohjelman vahvistamista varten hovioikeus palautti asian käräjäoikeuteen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Seppo Ikävalko, Helena Hennen ja Jukka Hallavainio, joka on myös esitellyt asian.

Perustelut

1. Asiassa on kysymys siitä, onko edellytyksiä määrätä A:lle vahvistettavan maksuohjelman kesto viittä vuotta lyhyemmäksi.

Maksuohjelman kestoa koskeva säännös

2. Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylain) 30 §:n 2 momenttiin sisältyvän pääsäännön mukaan velkajärjestelyn ja maksuohjelman sisältö on määrättävä tavallisten velkojen osalta niin, että maksuohjelman kesto on viisi vuotta. Kesto voi kuitenkin olla lyhyempi kuin viisi vuotta, jos se on kohtuullista ottaen huomioon velallisen olosuhteet, velkaantumisesta kulunut aika sekä se, miten ja missä määrin velallinen on suorittanut velkojaan ennen maksuohjelman vahvistamista tai suorittaa niitä omaisuuden rahaksimuutosta saatavilla varoilla.

3. Säännös on saanut nykyisen muotonsa 1.1.2003 voimaan tulleessa laissa (1273/2002). Tällöin sisällytettiin myös velkaantumisesta kulunut aika niihin seikkoihin, jotka voidaan ottaa huomioon harkittaessa sitä, onko maksuohjelman kestoa aihetta määrätä viittä vuotta lyhyemmäksi.

4. Lainmuutoksen esitöissä (HE 98/2002 vp s. 34) todettiin, että oikeuskäytännössä maksuohjelman lyhentämiseen oli suhtauduttu pidättyvästi. Velkojen pitkäkestoinen perintä ja velallisen olosuhteet huomioon ottaen viittä vuotta selvästikin lyhyempää maksuohjelmaa voitiin kuitenkin hallituksen esityksen mukaan pitää kohtuullisena, jos velallisen maksukyky ei ilmeisesti vastaisuudessakaan tulisi olemaan olennaisesti parempi. Kohtuullisuusnäkökohdat voisivat puoltaa lyhyempää maksuohjelmaa silloinkin, kun velallisen maksukyky voi parantua, kun otetaan huomioon kokonaisuutena velalliselta jo peritty ja maksuohjelmalla maksettava kertymä.

5. Lainmuutoksella tavoiteltiin hallituksen esityksen mukaan sitä, että pitkäaikaisen perinnän vaikutukset voitaisiin ottaa huomioon erityisesti lama-aikaan velkaantuneiden maksuohjelman pituudessa kohtuullisen lopputuloksen saavuttamiseksi. Lainmuutoksella pyrittiin siihen, että viittä vuotta lyhyempi maksuohjelma voitaisiin vahvistaa aiempaa useammin.

Korkeimman oikeuden aikaisempi kannanotto

6. Korkein oikeus on aikaisemmin ottanut kantaa maksuohjelman kestoon muun muassa ratkaisussaan KKO 2001:113. Siinä oli kysymys velkajärjestelylain 30 §:n 2 momentin tulkinnasta ennen edellä mainitun lainmuutoksen voimaantuloa. Korkein oikeus kiinnitti tällöin huomiota maksuohjelman kestoa koskevan sääntelyn asemaan velkajärjestelyjärjestelmässä todeten, että tavallisten velkojen ollessa kysymyksessä viiden vuoden kesto ottaa yleensä kohtuullisella tavalla huomioon sekä velallisen että velkojien edut lain tarkoituksen toteuttavalla tavalla. Laissa maksuohjelman keston pituuden osalta tehdyn periaateratkaisun mukaisesti oli perusteltua lähteä siitä, että samaa kestoaikaa oli tarkoitettu noudatettavaksi tasapuolisesti kaikkien velkajärjestelyn piiriin pääsevien velallisten maksuohjelmissa. Viiden vuoden kesto oli vahva pääsääntö, jota tuli noudattaa, jollei ollut erityisiä syitä siitä poiketa. Korkein oikeus katsoi, että mahdollisuuteen määrätä maksuohjelman kesto viittä vuotta lyhyemmäksi ajaksi tuli suhtautua pidättyvästi ja maksuohjelman lyhentäminen tuli kysymykseen yleensä vain, jos viiden vuoden maksuohjelma muodostuisi velallisen olosuhteisiin nähden poikkeuksellisen raskaaksi ja tällöinkin yleensä vain, jos velallinen oli hoitanut velkojaan jo ennen velkajärjestelyä siihen verrattavalla tavalla tai hoiti niitä omaisuutensa rahaksimuutolla.

Voimassa olevan lain tulkinnasta

7. Korkein oikeus katsoo, että edellä selostetussa ratkaisussa mainitut yhdenvertaisuus- ja tasapuolisuusnäkökohdat ovat lainmuutoksen jälkeenkin perusteltuja. Viiden vuoden maksuohjelma on edelleenkin tavallisten velkojen osalta pääsääntö, josta kuitenkin voidaan yksittäistapauksissa poiketa.

8. Maksuohjelman kestoa koskevan lainmuutoksen merkitystä arvioitaessa on otettava huomioon, että se on osa laajempaa sääntelykokonaisuutta, jonka tarkoituksena on ollut yksityishenkilöiden velkaongelmien järkevä ja tasapuolinen ratkaiseminen. Velkajärjestelylain 30 §:n 2 momentin muuttamisen ohella lakiin lisättiin 10 a §, jonka mukaan yleisen esteen vuoksi velkajärjestelyn ulkopuolelle jääneiden velallisten pääsy velkajärjestelyn piiriin on helpottunut. Velkajärjestelylain muutoksia valmisteltaessa on otettu huomioon myös ulosottoperusteiden täytäntöönpanokelpoisuuden määräaikaisuutta koskeva ulosottolain muutos, jota on valmisteltu samanaikaisesti (HE 216/2001 vp) ja joka on sittemmin tullut voimaan 1.3.2004 lukien. Ulosottolain 2 luvun 24 §:n (679/2003) mukaan ulosottoperuste, jossa luonnolliselle henkilölle on asetettu maksuvelvoite, on täytäntöönpanokelpoinen vain 15 vuoden määräajan eli lain voimaantulosäännös huomioon ottaen niin, että ennen 1.3.1993 syntyneiden ulosottoperusteiden täytäntöönpanokelpoisuus päättyy 1.3.2008. Poikkeuksen muodostavat kuitenkin sellaiseen rikokseen perustuvat velat, josta velallinen on tuomittu vankeuteen tai yhdyskuntapalveluun, ja velat, joissa velkojana on luonnollinen henkilö. Näiden osalta ulosottoperusteiden täytäntöönpanokelpoisuuden määräaika on 20 vuotta päättyen aikaisintaan 1.3.2013.

9. Sääntelykokonaisuuden tarkoituksena on ollut kannustaa velallisia hoitamaan velvoitteitaan. On pyritty siihen, että velallisella olisi yleensä mahdollisuus vapautua veloistaan velkajärjestelyn kautta ennen kuin ne menettäisivät täytäntöönpanokelpoisuutensa (HE 98/2002 vp s. 23). Toisaalta on huomattava, ettei maksuohjelman kesto voi riippua pelkästään ulosottoperusteiden täytäntöönpanokelpoisuudelle säädetyistä määräajoista. Maksuohjelman kesto määräytyy velkajärjestelylain 30 §:n 2 momentin mukaan. Viiden vuoden pääsäännöstä poikkeaminen edellyttää aina tapauskohtaiseen kokonaisharkintaan perustuvia kohtuullisuussyitä.

10. Velkaantumisesta kulunut aika on mainittu yhtenä harkintaperusteena sekä velkajärjestelylain 10 a §:ssä että saman lain 30 §:n 2 momentissa. Vaikka aikaperuste olisi osaltaan vaikuttanut velkajärjestelyn myöntämiseen yleisestä esteestä huolimatta, siitä ei kuitenkaan välttämättä johdu, että samalla myös maksuohjelman kestoa olisi lyhennettävä ajan kulumisen vuoksi. Velkajärjestelyn myöntäminen ja maksuohjelman kesto ratkaistaan eri kysymyksinä. Mitä pidempi aika velkaantumisesta on kulunut, sitä enemmän aikaperuste painaa velkajärjestelylain 30 §:n 2 momentin mukaisessa kokonaisharkinnassa. Toisaalta velkaantumisesta kuluneella pitkällä ajalla ei voi olla ratkaisevaa merkitystä, jos muut seikat puhuvat maksuohjelman keston lyhentämistä vastaan. Ajan kulumisella saattaa kuitenkin olla suurempi painoarvo silloin, jos velkaantumisen syihin ei ole alun perinkään liittynyt moitittavuutta.

Käsillä olevan tapauksen arviointia

11. A on tällä hetkellä 48-vuotias työkykyinen insinööri, eikä häntä vielä viiden vuoden pituisen maksuohjelman päättyessäkään voida pitää erityisen iäkkäänä. Esitetyn selvityksen mukaan huomattava osa A:n veloista on rikosperusteista velkaa, joka on liittynyt jo vuonna 1987 konkurssiin päättyneeseen yritystoimintaan. Tämän jälkeen A on tehnyt ensin tilapäisiä töitä ja vuonna 1989 mennyt vakinaiseen työsuhteeseen nykyisen työnantajansa palvelukseen.

12. Maksuohjelmaehdotuksesta ilmenee, että A asuu yksin ja että hän suorittaa elatusapua vuonna 1989 ja 1993 syntyneistä lapsistaan. Elatusvelvollisuudesta aiheutuvien menojen jälkeenkin A:n maksuvaraksi ajalta 1.3.2004 - 28.2.2007 jää 415,90 euroa kuukaudessa ja ajalta 1.3.2007 - 30.6.2009 vastaavasti 762,60 euroa kuukaudessa.

13. A on kertomansa mukaan vuodesta 1989 alkaen maksanut kuukausittain palkastaan säädetyn enimmäismäärän ulosottoon velkojensa lyhennykseksi. Ulosottoviranomaisen 20.12.2004 päivättyjen luetteloiden mukaan A:lta on vuodesta 1988 kertynyt ulosottoon muita kuin elatusapumaksuja 26 297,55 euroa. Elatusapumaksuja on vuoden 1996 joulukuusta alkaen kertynyt 27 405,37 euroa.

14. A:n velkaantumisesta on kerrotulla tavalla kulunut pitkä aika. A on velkaantumisensa jälkeen ollut koko ajan työssä ja maksanut ulosottoon vähäistä suurempana pidettävän määrän. Hänen aikaisempi velkajärjestelyhakemuksensa on vuonna 1993 hylätty sen takia, että hänen katsottiin tuolloin laiminlyöneen hänelle velallisena kuuluneen tietojenantovelvollisuuden. Velkaantumisesta kulunut pitkä aika ja A:n ponnistelut velkojensa maksamiseksi on otettu huomioon jo siinä vaiheessa, kun hänelle on yleisestä esteestä huolimatta painavien syiden takia myönnetty velkajärjestely. Kun olosuhteista ei voida päätellä, että maksuohjelman keston määrääminen viideksi vuodeksi olisi A:n tapauksessa kohtuutonta, Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole perusteita poiketa velkajärjestelylain 30 §:n 2 momentissa tarkoitetusta pääsäännöstä.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Riitta Suhonen, Lauri Lehtimaja, Eeva Vuori, Pertti Välimäki ja Hannu Rajalahti. Esittelijä Satu Saarensola.